maanantai 10. syyskuuta 2012

Vanhat konkarit muistelevat osa 3/3

Tuokiokuvia matkan varrelta

60-luku räjäytti insinöörikoulutuksen


Insinöörikoulutuksen määrät olivat sotien jälkeenkin vielä todella pieniä, valtaosa suomalaisistakin asui silloin vielä maalla. Mutta sitten elinkeinoelämän raju muutos tarvitsi tuhansittain tekniikan osaajia. 60-luvulla laajennettiin insinöörikoulutusta räjähdysmäisesti. Niin insinöörikoulutus alkoi Kuopiossakin vuonna 1961.

Kuopiossa, kuten muuallakin sisäänottomäärät kasvoivat jatkuvasti vuosien varrella. Rakennus- ja koneosaston lisäksi Kuopioon saatiin sähköosastokin. Rakennusosasto oli suurin ja otti enimmillään noin 120 insinööriopiskelijaa vuosittain sisään. Oppilaitoksen uusi rakennus oli suunniteltu 900 oppilaalle, 1980-luvulla se laajennettiin 1200 oppilaalle, ja sekin kävi jo ahtaaksi ennen kuin 90-luvun lamavuodet ym. muutokset vaativat supistuksia. 


Kuten monella muullakin paikkakunnalla, Kuopiossakin insinöörikoulutus alkoi vanhan ajan kauniissa monumenttirakennuksessa. Rakennus vaurioitui pommituksissa ja korjauksen yhteydessä siihen laajennettiin kolmas kerros.

Kirjoittaja kulki koko oppikouluaikansa kuvassa näkyvän kadunkulman kautta lyseolle. Mieleen piirtyi pitkissä tummissa takeissa tuosta pääovesta kulkeneet tiukan näköiset opettajat ja usein piirustusplanssit ja hakaviivaimet kainaloissaan liikkuneet opiskelijat – hekin aikamiehiä oppikoulupoikaan verrattuna. Itse ehdin tuntiopettajana mukaan ensimmäisten insinööriopiskelijoiden ollessa 4. luokalla syksyllä 1964.

Olipa virallista ja synkkää

Laitoksen jäykkä tunnelma iski tulijaa silmille. Ei häivähdystäkään teekkariajan iloisesta menosta. Ei tippaakaan siitä reippaudesta, mitä Helsingin liike-elämä oli nuorelle työpäällikölle tarjonnut. Asetukset ja muut määräykset tuntuivat henkivän joka paikassa. Kalle Päätalon kuvaukset Tampereelta tuntuivat tutuilta. Teititeltiin, niin oppilaita kuin alkuun monia vanhempia opettajiakin. Opettajanoviisille oli sitten kauhun hetki, kun "talo-nelosen" luokkaan astuessa aikuiset miehet nousivat ylös. Aika mursi sitten tuon tavan. Vähitellen katosi myös oppilaiden teitittelykin. Katosi niin perusteellisesti, että jos 1990-luvulla joku opiskelija tullessaan rehtorin huoneeseen teititteli, niin heti arvasi, että veitikka oli lähetetty selvittämään jotakin tekemäänsä tosi kolttosta.

Tilanne kääntyy vähitellen

Oppilaitoksen laajeneva toiminta vaati opettajien runsasta lisäämistä. Uudet nuoret toivat mukanaan uuden hengen. Opettajajoukon tavaksi muodostui myös tulla aina välitunneilla opettajainhuoneeseen kahville ja juttelemaan. Joukko alkoi sulaa yhteen. Välitunnilla rehtorikin kertoi kaikki tärkeät uutisensa. Tiedonkulku oli nopeaa, ei mikään AMK tänään pysty samaan. Välitunti päättyi aina ja käytävän täydeltä siirryttiin luokkiin jakamaan tietoutta. Kivaa oli ja työtä tehtiin tosissaan.


Arkkitehti Toivo Korhosen suunnittelema ja 1960-luvun lopulla valmistunut Kuopion teknillisen oppilaitoksen uusi rakennus. Ajan henkeä, puhdasoppisia suoria linjoja. Laboratoriorakennus edessä, päärakennus takana. 

Opetussuunnitelmatyötä

Insinöörikoulutuksessa 60-luvulla opetussuunnitelmien uusintatarve oli tosi suuri. Ensin oltiin täysin jälkeen jääneitä, sitten juostiin kilpaa tekniikan kehittymisen ja määräysten uudistumisen kanssa. OPSit olivat valtakunnallisia ja työryhmät olivat töissä miltei jatkuvasti. Esimerkiksi rakennusalalla yleensä OPS-työryhmä koostui Tampereen, Oulun ja Kuopion edustajista. Työn tulos alistettiin muiden laitosten lausunnoille, minkä jälkeen ne vähitellen astuivat voimaan. Kankeaa? Ehkä. Mutta olipa OPSien sisältökin sitten harkittua. Vain laajalla yhteistyöllä ammattikorkeakoulut pääsevät tänään samaan.

Ammattiaineiden opettajat haukkuivat aina tuoreet OPSit. Kielien ja uusien ajankohtaisten asioiden laajempi mukaan otto oli vähentänyt ammattiaineiden tunteja. Häpeällistä! Vielä 50–60-luvulla oppikouluissakin annettu neuvo, että jos ei halua lukea kieliä, niin tulee valita teknillinen opisto, alkoi jo 70-luvulla olla menneen talven lumia.

Oppitunteja vähennettäessä opetushallitus aina korosti, että tulee parantaa opetusmenetelmiä. Naivi kommentti. Kyllä ennenkin oli ollut loistavia opettajia. AMK-uudistuksen yhteydessä sitten alettiin laskea opintojen laajuutta oppituntien ja opiskelijan kotityön summana. Opiskelijan kotityönhän sai halvalla arvioitua isoksikin!

Eikö ennen tehty kotitöitä? Taas palautuu mieleen Kalle Päätalon tekstit. Eivät tainneet nuo pojat tuolloinkaan pistää viihteelle oppituntien jälkeen, vaikka oppitunteja olikin enemmän. Miksi koko asiassa ei voitu reilusti puhua rahan puutteesta?

Vanhoilla systeemeillä laadukasta jälkeä


Teimme aikoinaan innolla lukujärjestyksiä käsin laattanappuloita sopivaan taulupohjaan asetellen. Hymyilyttävääkö? Ehkä, mutta noille tuloksille ei ole syytä hymyillä. Jos päivän kaikki tunnit olivat luentoja, päivän pituus oli korkeintaan 8 tuntia. 10 tunnin päivän sai tehdä, jos siihen sisältyi vähintään 4 harjoitustuntia. Asiallinen ruokatunti tuli olla joka päivä. Lukujärjestykset tarkastettiin Helsingissä. Keskeistä asiassa oli, että oppilaan vastaanottokyvyllä ymmärrettiin olevan rajat.

Pitkään maamme tekuista vastannut neuvos totesi kerran, että "yksi asia, mitä ei koskaan pidä antaa opettajien ja oppilaiden päätettäväksi, on lukujärjestys. Ne saavat viikon 36 tuntia sovitetuksi keskelle viikkoa puoleentoista vuorokauteen, käyvät tuon hetken paikalla ja palaavat kevyin mielin kotiinsa." Arkipäivää riittävästi nähneen miehen kitkerä päätelmä.

Lukukauden pituudesta voitaisiin kai kertoa ihan vastaavaa.

Insinöörikoulutuksen myötätuulta


Suomalainen insinöörikoulutus teki menneinä vuosikymmeninä mahtavaa jälkeä. Paljon tuli joukkoa sisään ja miltei yhtä paljon valmistui. Elinkeinoelämä imi heidät yleensä miltei välittömästi. Vain muutamana lamakautena työllistymisessä oli viiveitä. Joskus yritykset lähettivät edustajiaan pestaamaan opiskelijoita jo ennen valmistumista, huimimmissa tapauksissa kosiskeltiin lähes koko luokkaa. 80–90-luvun taite mursi tämän kauden. Työ- ja talouselämä oli muuttunut, edessä oli monia uusia haasteita, lamakin tuli päälle.

Eräs ajanjakso päättyi. Myöhempi eri tahojen kritiikki puhuu tuon ajan koulutuksen kapea-alaisuudesta, fakkiasioiden painotuksesta, kielten, kaupallisten ja yhteiskunnallisten asioiden vähäisyydestä jne. Mutta – tuon ajan Suomi tarvitsi juuri noita ihmisiä, juuri tuolleen koulutettuja. He ovat tehneet mahtavan osan nykyiseen hyvinvointiimme. Monilla noista kasvateista on todella kova karriääri takanaan. Nyt etsimme uutta tulemista.

Opiskelijatko muuttuneet vuosien varrella?

Ennen opiskelijoilla oli yleensä mittavampi työkokemus, tänään paremmat koulutiedot ja opiskeluvalmiudet. 60-luvun alussa naisopiskelija oli harvinaisuus, nykyisin heitä voi olla jopa puolet luokasta. Aina on ollut vakavia puurtajia ja iloisia velikultia. Ennen opiskelun rahoitus oli monelle merkittävä huoli. Hylättyä koepaperia opiskelijalle tuolloin antaessa kohtasi usein jäisen ilmeen. Opiskelu oli vakava asia. Nykyään "hylsy" ei näytä pilaavan päivää. Tuo rentous lieneekin uutta. Kaiken kaikkiaan, muistan monia erinomaisia luokkia menneiltä vuosilta, mutta eivät 2010-luvulla TAMKissa opettamani viimeiset luokat niille häviä.


Raimo Jääskeläinen


Kirjoittaja on vaikuttanut tekniikan alan opetuksessa 1960-luvulta lähtien. Hän on ollut Kuopion teknillisessä oppilaitoksessa lehtorina, yliopettajana, osastonjohtajana, vararehtorina ja apulaisrehtorina, sittemmin KuTOLissa ja Pohjois-Savon ammattikorkeakoulussa rehtorina. Eläkkeelle jäätyäänkin hän toimi TAMKissa tuntiopettajana vuosina 2000–2012.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä kommentti.